Tarinoiden oma nurkkaus

Ulkona on syksyinen ilma. Harmaa taivas roikkuu kuin silmäpussini. Pöydällä on ainoa iloni - kynttilä. Ei se ole mikä tahansa kynttilä! Ei jokaisella pojalla ole sellaista kynttilää, joka palaa. Minulla sellainen on. Siinä se on. Se on puisella pöydällä. Pöytä on naarmuinen. Siinä on kuitenkin neljä jalkaa, eikä se keiku. Ehkä joku kaunis päivä saan myös verhot. Ne voisivat piristää maailmaani yllättävän paljon.

Ovi on tietääkseni yksi elämän tärkeimmistä asioista. Samalla se on myös yksi kiusallisimmista. Koskaan ei voi tietää, mitä sen takaa löytyy. Sieltä joskus tunkee sisälle mitä omituisimpia otuksia. Mutta minun oveni on kaunis. Se on valkoinen. Kromattu ovenkahva ja rikkinäinen lukko näyttävät jotenkin tyylikkäiltä. Aina kun katson sitä, tiedän pystyväni kulkemaan ovesta minne vain ikinä haluan. Toisaalta en aina ole varma, mitä sieltä tulee.

Joku koputtaa oveeni. Hän on ulkopuolella. Minä olen sisällä. Haluaako hän sisään? En tiedä. Sitä on kai noustava. Vanhat lattialaudat narisevat allani, kun kävelen oven luo. Painan kahvan alas. Vaistoan, että jotain omituista on tapahtumassa. Ovi aukeaa ja sen toisella puolella on valkopukuinen herrasmies.

- Jumala rauhaa. Onko teillä hetki aikaa? mies aloittaa.
- Minulla ei ole aikaa kuin koko elämäni. Astu ihmeessä sisään.

Päästän valkopukuisen miehen sisälle. Ei täällä kovin usein muita käy. Puku näyttää kalliilta. Miten hän tähän pieneen lahoavaan mökkiini uskaltaa? Parempi pahoitella, kun täällä ei ole kuin tuoli, pöytä ja kynttilä.

- Anteeksi että mökkini on näin pieni eikä täällä ole oikein mitään. En ole syönyt hetkeen, joten en voi valitettavasti edes tarjota mitään. Istu kuitenkin pöydän ääreen.

Valkopukuinen mies istuu pöydän ääreen. Leveä hymy, valkoisen hampaat loistavat suussa, kultainen kello välähtää ranteessa - onpa miehellä varusteet! Suu käy jatkuvasti. Omituisia tuo mies kyllä horisee. Jotain puhuu Jeesuksesta, armosta, rististä, elämästä, taivaasta, helvetistä, synnistä. En ymmärrä, mitä hän puhuu. Hän sanoo, että köyhyys on synnin palkka. Minä en ymmärrä, mitä synti tarkoittaa. Olenko köyhä? En tiedä. Muut sanovat minua köyhäksi, mutta minulla on maailman suurin aarre. Se on kynttilä, joka on pöydälläni.

- Otatko vastaan? mies kysyy
- Kyllä, myönnyn. Enhän minä muuta voi tehdä, kun minulle on niin kauniisti puhuttu. Oikeastaan minä pelkään. Helvetti ja synti kuulostivat niin pelottavilta. Helvetissä kyllä olisi kuulemma lämmin, mutta siellä voisi olla kuitenkin liian kuuma. Kuumasta en tykkää. En kyllä tykkää tästä kylmästäkään, joka huoneessani on.

Säikähdän, miten miehen ilme muuttuu. Se muuttuu jotenkin oudoksi. Hänen silmänsä loistavat ja kiiltävät. En tiedä, ovatko ne kyyneleitä, vai ilkeyden ja pilkan tuomaa loistoa. Olen nähnyt muutaman kerran jotain samanlaista. Näin sellaisen niiden silmissä, jotka haukkuivat minua koulussa. Näin sellaisen isäni silmissä, kun istuimme hautajaisissa. En osaa tulkita ilmeitä. Tiedän sen. Joskus joku lääkäri tutki minua ja kertoi, että olen sairas.

Mies kuitenkaan ei pitänyt loistavia silmiä esillä. Hän piilotti ne, kun kiersi selkäni taakse. Hän koskee minuun! Pelko viiltää sisintäni! Kosketus - se polttaa, sattuu, repii. Se ei tunnu kivalta. En uskalla kuitenkaan sanoa mitään, kehoni vain värähtää ja alkaa tärisemään. Mies huutaa takaani. Se pelottaa minua. Hän mesoaa aikansa, vaatii toistamaan jotain omituista perässään. Teen sen. En uskalla muuta. En uskalla sanoa vastaan.

En tiedä, kuinka pitkään hän oli. Lopulta hän kuitenkin antaa minulle joitain kirjoja. Paksu ja ohutsivuinen näyttää hienolta. En kuitenkaan osaa lukea sitä. Enkä varmastikaan edes näe täällä hämärässä, mitä siinä lukee. Hän antaa myös joitain lappuja. Niissä on kauniita kuvia ja paljon tekstiä. Kukahan ne lukisi minulle? En uskalla pyytää miestä lukemaan. Hän voisi alkaa pian uudestaan huutamaan ja mesoamaan.

Viimein mies hyvästelee minut.
- Kuinka ihanaa täällä olikaan käydä, hän aloittaa. - Herramme rakkaus tulee johdattamaan sinua, viemään sinua eteenpäin, siunaa sinut. Näemme vielä kokouksessa.
- Hei hei, vastaan hänelle.

Ovi sulkeutuu. Huone on tyhjä ja pimeä. Jotain puuttuu. En halua nähdä tuota miestä enää koskaan. En milloinkaan.

Nyt tiedän, kuka se oli. Se ei ollut Jeesus. Se ei ollut Jumala. Se ei ollut ihminen. Se oli itse Saatana. Toivottavasti se ei tule enää käymään. Se vei kuitenkin kynttiläni. Sen kynttilän, joka loisti iltojeni ilona tuvan pöydällä. Nyt se taitaa loistaa iloisesti Saatanan seurakunnassa.