Tarinoiden oma nurkkaus

Tää ilta on mun. Tai meidän. Tai helvetin. Tai taivaan. Vedän jo kamaa kuin paviaani jauhoa. Alotin illan pillereillä, joiden päällä lukee peeämämpee. Upeeta kamaa. Vetää pään sekaisin. Viekää minut pois. Värien maailmaan. Taivaaseen. Tai helvettiin. Parempaa toi on kuin spiidi, lsd tai mikä muu tahansa. Vittu ku upeeta. Näen jo maailman, josta olen haaveillut. Pornoa. Seksiä. Helvetti kaikkea. Katson, katson, katson. Näen. Ja kuulen. Voin lentää! Istua alas. Pysyä ilmassa. Tehdä mitä vain.

Virtasen perhe oli samanlainen perhe kuin mikä muu perhe tahansa. Siihen kuului isä, äiti ja Jyrki. Yksi asia heidät ja heidän sukunsa erotti muista ihmisistä. Heidän sukunsa perinteeseen kuului juosta päin seinää ennen jokaista ateriaa. Voi sitä kolinaa, joka tuli aamupala-aikaan! Ensin juoksi isä-Virtanen, sitten äiti-Virtanen ja lopuksi Jyrki päin seinää. Naapureilla siinä olikin ihmettelemistä, kun yhdestä asunnosta kuului omituisia kumahduksia.

Ulkona on syksyinen ilma. Harmaa taivas roikkuu kuin silmäpussini. Pöydällä on ainoa iloni - kynttilä. Ei se ole mikä tahansa kynttilä! Ei jokaisella pojalla ole sellaista kynttilää, joka palaa. Minulla sellainen on. Siinä se on. Se on puisella pöydällä. Pöytä on naarmuinen. Siinä on kuitenkin neljä jalkaa, eikä se keiku. Ehkä joku kaunis päivä saan myös verhot. Ne voisivat piristää maailmaani yllättävän paljon.